Useimmat kai urautuvat ja lakkaavat katselemasta muuten kuin maalaavan silmin. Silloin ilmiöiden omaehtoinen kiehtovuus laimenee ja aiheet loppuvat helposti. Minä taas pidän katselemisesta aivan hurjasti, katselisin mielelläni koko ajan, nukkuakin tekisi mieli silmät auki eikä kiinni. Minua kiehtovat eri katsomisen tavat, katson, että ymmärrys, taidot ja touchi elämään sekä sosiaalinen silmä ovat niistä kiinni. Moni maalaa maalaustekniikan ehdoilla: noin saan taustan ja näin nämä. Minua taas kiehtoisi ilmiöiden ehdoilla tekeminen, ei se tee kuin hienoisen eron tekniikassa, mutta asenne, näkökulma, on toinen ja jälki kuvamaisen sijasta elämänmakuinen, elämän tenhoavia ilmiöitä kuvasteleva maalaustaitoni rajoissa.
Öljyvärikurssin opettajasta tuli mieleen, että jos aina tekee samaa, niin sen kiehtovuus katoaa ja homma alkaa maistua puulta, tulee jonkin sortin burn out. Pitäisi taiteen alaoillakin ihmisten aukoa uusia uria elämässään, mennä niille toisen alan kursseille, joita aina pitävät sinä "oikeana elämänä", todellisuutenaan, realismina ja sinä, mitä elämän oikeastaan kuuluisi olla. Silloin elämä saisi uutta puhtia ja ryhtiä ja taidekin beesaisi tuolla hyvällä hengellä.
Viime aikoina en ole maalannut. Äljyvärimaalauskurssi jotenkin sotki harrastukseni. Onko niin, etten huonanut olevani innokkain oppilas? Ehkä puhtini laimeni sosiaalisuuden myötä. Kovasti kuitenkin haluaisin taas maalata, mutta ensi sijassa katsella! On kiva, kun katseleminen alkaa antaa ohjeita maalaamisen oppimiselle. Onko niin, että ensin maalataan aihetta ja sitten kun se osataan, niin vasta aletaan miettiä, että miten tästä saisi kivan näköisen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti