Ilmeisesti kuvan ilmeeksi tulee se, mitä kaikkea piirtäessä on mielessä. Jos aiemmin ajattelin vain, että kunpa osaisin piirtää hyvin, niin jäljestä tuli koululaismaista raapustamista. Jos taas keskityn piirtämään muodot oikein, niin tulee jälkeä kuin olisi menty yksittäisen viivan muodostamaa polkua pitkin ja mittasuhteet jääneet vähän hämäriksi, että jos piirrän tämän kaaren nyt ja sitten siihen viereen tuollaisen, niin kokonaiskuvahan siitä puuttuu. Jos nyt sitten olen oppinut miettimään kokonaiskuvaa, kun piirrän vaikkapa koiraani, niin saan koiran näköisen mutta lättänän. Jos taas siltä pohjalta olen opetellut kiinnittämään luonteeseen ja tunnelmaan huomiota, niin olen saanut oikean ilmeen silmille, mutta kokonaisuus on jäänyt kuvamaiseksi lättänäksi.
Jos sitten olen opetellut uppoamaan tunnelmaan, niin olen huomannut, että sen tuokion, jonka kuluessa maalaan, mielen keskittymisen kohde jää kuvassa kiinnostavaksi: tämän blogin toiseksi viimeisimmässä kuvassa se, että on jotakin tunnelmaa, näkemystä ja jotenkin ajatusten vinkkelistä, kun taas sitten maalaamassani marraskuisessa koivussa, että tuossahan on marraskuuntunnelmainen puu, ja nyt tuossa hevoskuvassa, että hevonen on tämänluonteinen, tällainen sosiaalinen kontakti. Ätsh, ei sitä noista kuvista huomaa, kun en osaa kuvata kunnolla, mihin kaikkeen keskityin ja miten, mutta kun katsoo noita kuvia, niin joissakin puolissa on henkeä ja toisissa ei: tuo henki on ollut mielessä hetken päämielensisältönä ja ne taas, mitkä eivät ole kunnollisia tai ovat jotenkin mitäänsanomattomia, ovat sellaisia, joita en ole osannut miettiä tai jotka ovat epähuomiossa jääneet pois.
Tarttiskohan tuohon hevosenkuvaan lisätä värillinen tausta, jotta näkyisi, mistä näkökulmasta ja kuinka laajalla kuvalla olen sitä maalatessani miettinyt katseltavan? Eli lähes koko kuvan laajuisesti, ajattelin, mutta kaipa nuo pitäis oppia lisäämään maalauksiin, kenties juuri päivän tai pari jälkikäteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti