29.12.2014

Yleensä, jos ihmiset pitävät jotakuta viisaana ja elämänviisaana, niin kuin vaikka taidemaalaria, joka maalaa heidän mielestään hienoja tauluja, niin he haluavat jättää tälle tilaa elää rauhassa oman elämänviisautensa mukaan ja tehdä omalla viisaudellaan. Silloin he ovat oleskelevaisia ja jonkin verran vetäytyviä tämän seurassa jättääkseen tälle omaa tilaa, ja heidän mielikuvansa tästä ovat summittaisen yleishahmon tasolla, johon eivät ole osanneet merkitä henkeä oikein, eivät ainakaan tarkalleen oikein, vaan ovat merkinneet yleishahmosta, että jotakin hienoa kuten ruoka, sunnuntai, luonnon eheys yms., ja taidosta että kuten se ja se tuttava piirustuskurssilla minulle tms kovin kauaksi maalarin omasta taidosta ja tyylistä jäävää. Sotkeeko maalari sosiaalisuuden tyypin johonkin muuhun, jos tästä tulee kaava, jota maalarin elämän täytyy noudattaa? Tässä sosiaalisuuden tyyppi on siis kunnioittava sekä hiukan ihaileva ilman aietta seurata jalanjäljillä. Sen oletetaan jättävän tilaa maalarin tehdä täysellä taidollaan ja elää omaa elämäänsä, muine omantasoisina ihmissuhteineen. Meneekö mönkään tuossa kun ihailija ei laske itseään ihmissuhteeksi mutta maalari laskee ja on jopa huomaavaisella asenteella? Mikä se oman haaveen tasoinen sitten olisi, ohi lentävä lintuko? Kenen kumman kanssa voi jakaa oman taidon, jos se on iäkkäämmän henkilön henkilökohtaisen osaamisen tyyppistä eikä luonteenlaadusta riippumatonta kaikille jaettavissa olevaa? Olisiko tuo omien hengenheimolaisten, olivatpa ne sitten kesämökkeilykumppanien arvostus mökkielämän piirteitä kohtaan tai jossakin muualla kohdattu näkemys. Noin kai siis säätävät ihailijat sosiaalisia suhteita arvostamallaan henkilöllä, eli jollei jää juttukumppaninsa kanssa omasta puolestaan, niin voi olla tavalliseen tapaan sosiaalinen kunhan ei puhu isoimmista taidoistaan. Vai?
Oiskohan tuossa, ettänämä ovat vain taidon puolesta tekemisissä eivätkä kiinnostuneita olemaan kanssasi sosiaalisia tutustuen sinuun ihmisenä. Eli jos tavallisessa harrastuksessa, missä en ole etevän maineessa, voin jakaa innostukseni ja tekemiseni muiden kanssa, niin tässä saan vastaani vcain aprikoivan totisen juttutoverin. Nämä ovat siis vain taidosta kiinnostuneita, kuin ammatin asiakkaina, eivätkä niitä, jotka ihmistyypiltään isosta joukosta ohikulkijoita valikoituvat juttelemaan sosiaalisesti juuri minun kanssani, koska ovat elämäntavaltaan ja arvoiltaan, sosiaalisuuden tyypiltään yms kaltaisiani.

28.12.2014 jumissa

Maalaamiseni on ollut jumissa toukokuun alkupuolelta lähtien siis yli puoli vuotta. Maalaamista ajatellessani tulee mieleen jonkun muun näkökulma maalaamiseen, jonkinlainen aika kliseemäinen aikaansaamaton, ja siihen kaatuu koko maalaaminen ja pitkälti myös maalaamisen tyyppinen tenhoava katseleminen. Tuo on minua ihmetyttänyt, mutta onkohan niin, että maalaamista ajatellessani jotenkin nykyisin tulen tehneeksi viitteen maalaamisen oppikirjoihin, maalauskurssilla olleisiisn muihin, maalaaviin vanhuksiin (tutustuin toukokuussa yhteen) yms ja niin tulee tyyli, joka ei ollut oman katsomiseni viehätys, mikä ajoi minut maalaamisen opetteluun, eikä ole elämänviisauden, taidon, yms tenhoavuus, mikä minua usein kiehtoo ja myös motivoi maalaamaan, vaan on jotakin taidenäyttelyihin ja taidemaalauksen, kuvataiteen tms ammattilaisten tavallisten ihmisten kanssa käymien keskusteluiden tyyppistä: huoataan hetki, katsellaan jotakin ja nautitaan tunnelmasta, ja jos tavallinen ihminen siitä jatkaisi, niin ottaisi hetken omaa aikaa, olisi leppoisa tunnelma, katselisi ja miettisi elämää, luonnon tenhoa yms. - ja niin maalausaiheen vaikutteena ei tulekaan entinen oppisinpa maalaamaan ja tuo kuva olisi kiva, vaan jotain pelkkää oleskelua, jossa ei ole katselua eikä elämänviisautta ja taitoa vaan pikemminkin lukemisen tapaista vastaanottavaisuutta muiden taiteelle ja ymmällään oloa siitä, mitä itse tekisi. Maalaamisessa pitäisi olla aihe, tenhoavuus katselemisessa ajavana tekijänä eikä mallin ottaminen muista.

Tiistaina 2. joulukuuta 2014 - Akvarellien myymisestä

Taidenäyttelyissä voi olla jotenkin laimea fiilis, kun yhden maalauksen pitäisi jaksaa kantaa koko seinällinen tyhjyyttä. En tiedä, paljonko tauluja niissä myydään, mutta omaan silmääni vaikuttaa siltä, että paljon vaatimattomammin esim. käsityömyynnin yhteydessä onnistuisi myynnissä paremmin. Olisi ihan vain nurkassa teline, jossa muovilla suojatuissa pahvilevyissä maalauksia, hintoineen ja aiheineen, olisi kenties pari kolme erikokoista telinettä, akvarellit ja öljyvärimaalaukset erikseen, ja kapea pöytä jolle voisi nostaa pahvin maalauksineen seinää vasten katseltavaksi. Ja käsityömyynti sitten pakkaisi ne pahviputkeen tai muuten kannettaviksi.  Niin voisi tehdä löytöjä, tulla oman harrastuneisuutensa ajamana katselemaan, mitä kaikkea uutta löytyisi, haluaisinko tämän vai tuon ja mitä muuta löytyykään, ja katsella siinä samalla reissulla käsitöitä, ehkä ostaa jotakin. Niin olisihan se taiteilijoille paljon halvempaa, ja mitä useampi työ, niin sitä kiehtovampi kai.
Taiteilijan elanto näyttä iahn utopialta, jos tarvitsee kustantaa myös näyttelytila ja myyjä - kesällä parhaan maalauskauden aikaan. Mutta jos ei niitä kustannuksia juurikaan olisi, ja myisi halvemmalla, niin ostajiakin kai olisi enemmän, jos olisi sellainen paikka, että tulevat katselemaan ja voivat ostaa toistekin, niin kai se olisi jo mahdollinen, mahdollinen myös lisätienestiksi useammalle pari kolme työtä maalanneelle, vaikkapa vanhemman väen öljyvärimaalauksille. Mahdolliset myynti- ja pakkauskustannukset voisi kai kattaa ottamalla myyntikustannuksena vitosen pois taiteilijalle tulevasta kokonaismyyntitulosta, ja ehkä jokin vastaavansuuruinen aloitushinta per taiteilija, jos näytillä pidettäisiin vain kyllin edustavia töitä.

Mutten itse ole saanut maalattua melkein yhtään mitään puoleen vuoteen, oikeastaan sen jlkeen, kun puihin keväällä tuli lehti. Voiko olla, että moni maalatessa vain menee jumiin ja voiko olla, että se on osin muista kiinni, kun maalausharrastuneita on liikaa ja jonkun ei-harrastuneen mielestä ei ole mitään käyttöä niin monille maalauksille? Niin että jos joku edes niitä ostaisi, niin olisivatko maalausharrastuneet sitten vähemmän jumissa? Jos vesivärityö olisi kiva mutta halpa, niin moniko sellaisen ostaisi vaikka kerran muutamassa vuodessa? Jos viidestä kaksi ei ostaisi ollenkaan, kaksi ostaisi parin vuoden välein ja joku joka vuosi, niin se tekisi alueen asukasluvun verran myytyjä töitä kolmessa vuodessa, eli vaikkapa koko Suomessa 1,5 miljoonaa vuodessa, jos kaikkialla juttu toimisi, mutta käytännössä kai vain seudun asukasluvun plus matkailijoiden määrän verran paikkakunnalla, jso nyt sitten myyntipaikka olisi jotenkin helppo ja kiva vaikkapa viikonloppuna käydä tai miten nyt onkaan.