Tänä vuonna en ole maalannut, enkä paljoa miettinytkään maalaamista. Sen sijaan ole pohtinut sitä, miksi maalaaminen vei koko elämän ja myös maalaamisen jumiin, ja siinä tuntuu olevan se, ettei maalaamisessa ole vikaa, vaan se ei sovi kokoaikaiseksi kiinnostuksenkohteeksi ja lisäksi samaistumisryhmä on liian laaja ja jotenkin haitallinen tekemisille, vaikka osa siitä tuo syvällisyyttä ajatuksiin. Mietin tuota, että jos maalarit jakaisi tyylinsä perusteella tyyppeihin, jotka olisivat niin samankaltaisia keskenään, että osaisivat itse tunnistaa joukostaan, kuka on millainenkin, niin loppuisiko jumiutuminen siihen, kun oltaisiin taas arkijärjen kartalla. Ryhmiä olisi ainakin laimea (saamaton koko ajan, ehkä huonoin vaikute), liian muiden ammattien kouluja käynyt (kuten minä), kouluvaikutteinen (lapset tunnilla ja kuvaamataidon opettajat), kömpelö suttu (liikaa yrittää aina samalla tavalla, tarttisi tehdä muuta välillä, mutta on kai kamalan maalausmotivoitunut), kuvataiteen alalla koulutettu (usein laimea?), abstrakti tai teoreettinen kuva, mielikuvitus, keskinkertaisuus mutta maalaa kyllä ihanok, kauniita viehättäviä kuvi maalaavat lahjakkaat taitavat (mikä kai on osa-aikaista eikä kokoaikaisen harrastuneisuuden pilaamaa). No jaa, en tuosta niin tiedä, mutta jotenkin eniten näyttäisi menevän pieleen siinä, kun koirani luokittelevat minua koko ajan maalausharrastuneen lokeroonja siitä tulee tylsistynyt mitään huomaamaton tökerö jälki kaikkeen tekemiseen ja elämiseen. Onnellisempi olen ollut sinä aikana, kun en ole maalannut enkä aikonut enää maalata. Toisaalta maalauksien aiheet, sen vaatima taito ja visuaalinen näyttävyys, tunnelmallisuus, elämänviisaus, aiheiden olennaisuus kiehtovat edelleen.
Tällä blogilla on nyt ollut 2000 katselukertaa.
Maalauksien aiheet ovat mielestäni tärkeitä. Niistä kuuluisi kokonaisen elämänalueen aueta kivalla miellyttävällä antoisalla tavalla, joka auttaa aloittamaan tuon elämänalueen harrastamisen tms samantapaisen elämänalueen. Jos kuva on lättänä, ei se yleensä aukaise mitään, sillä siinä on vain otettu jokin aihe kuvaan, kenties keinotekoisesti, näkemättä sen yhteyksiä muuhun elämään, sitä muun elämän osana, jonakin elämänalueena, jota kuvata. Silloin se ei kanna, koska on huolehdittu vain kuvasta eikä elämänviisauden opettamisesta tai kivaan harrastukseen mukaan ottamisesta.
Voikohan tuo kömpelöä suttuista jälkeä tekevien virhe olla tekemisentavassa maalatessa ja maalaamiseen malleja valitessa, joka tekee sen, että maalaaminen on kuin "painan jäljen ja siitä syntyy tunnelmallinen kuva", mikä on kuin maalauksien katselijan tekeminen "keskitys katselemaan ja siinä on tunnelmallinen kuva, jonka näen ja käsitän ja jään sitä sulattelemaan". Kun taas maalaamisessa pitäisi olla aihe elävästä elämästä, elämän vipellys hienomotoriikkoinen ja tarkkuuksineen ja sen siivellä hetken aikaa tarkkaan katsellen piirtöen siveltimellä kuvia elämän aihepiireistä, elämän motivaatio vielä mukana ja elämän vilinään jatkean eikä sohvalle hidastuen, luulisin.
2.6.2016 Ihmettelin tuota, että miksi jäin jumiin, niin kävin sillä silmällä maalaamisen ja piirtämisen oppikirjani läpi, ja lähes kaikissa oli oletuksena, että ne ovat vain maalaamisen hetkille, eivät hyllyssä näkyvillä pidettäviä vaan jotenkin jumiuttavia jos jäävät mieleen pidemmäksi aikaa. Mutta ne kaksi kirjaa, joiden avulla aloitin vesivärimaalaamisen harrastamisen, olivat toisenlaisia tai sitten osasin niitä jotenkin elämänmakuisemmasta näkövinkkelistä katsoa, kun en ollut aiemmin harrastanut maalaamista. Ne olivat Parramon: Vesivärimaalaamisen kirja (tms) ja Angela Gair: Miten piirrän ja maalaan IHMISIä (tms), mutta voi olla tosiaan tuosta näkövinkkelistä myös, että pitäisi olla muusta elämästä käsin eikä maalaamis- tai piirtämiusharrastuksesta tms maalaamiseen liittyvästä käsin.
3.6.2016 Kanssa, kun mietin näin kauempaa, miksi maalatessa jää jumiin, niin osasyy on siinä, että samaistumisryhmänä muut maalaavat maalaavat kukin eri aikaan ja eri tahdilla, jolloin samaistuminen tulee helposti maalaamiseen varattuihin hetkiin eikä maalaamista harrastavan muuhun elämään. Olen myös huomannut, että jos ohimennen tulen miettineeksi jostakin näkymästä, ett' mitenköhän tuo maalataan, miten sen itse maalaisin, niin tuo hetki jää päälle, sen virittäytyminen, pitkäksi aikaa eikä jatku muina tekemisinä, kuten olisin olettanut. Voiko syy siihen olla koirissani tai lintujen kiinnostuksessa ihmisten luontoharrastuneisuuteen? Tai sittens iinä on se, että maalaamisen aiheet ovat minusta hienoja ja haluaisin maalata juuri näyttäviä piirteitä ja jotenkin sitten maalamistuokio jää päälle eivätkä aiheet mieleen sellaisina kuin ne luonnossa näyttävämpinä ja tunnelmallisempina ovat. Mutta miksi niin käy, sitä en tiedä. Olettaako esim. puu, että sitä olisi matrkittava, jotenkin itse kasvettava omana puuversionaan, ja maalaaminen on se tekemisistäni, joka on lähinnä puumaisuutta sillä hetkellä? Mutta kun oikeastaan hahmotan puut tunnelmallisina ja maalaamismielikuva on vain nähdyn rakenteen matkimista, sen keinotekoista tekemistä. Pitäisikö puuta sitten matkia tekemisiin tai tekemisten suunnitteluun? Esim. että vähitellen tämä tekemiseni kohde kehittyy tai rakennetaan tuoksi kuin puun oksa loivasti kaareutuen kasvaa ylöspäin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti