Käsittääkseni hyvä sivellin on sellainen, jolla saa haluamaansa jälkeä helposti ja mieluiten myös kauniisti. Eli sillä pitää voida piirtää helposti monenpaksuista viivaa (suippeneva kärki, terävä märkänä) niin, että jälki pysyy tasaisena kaarrettaessa (jotkin siveltimet lätistyvät ehkä paksukarvaisuuttaan ja paksuuttaan, jolloin suuntaa vaihtaessa tulee eripaksuista jälkeä, mikä on kiva tarkoituksella muttei välttämättä muuten) ja vaihdettaessa suuntaa eikä jälki nyi tai takertele tuottaen kulmikkaita muotoja (johtuneeko liian jäykistä taittuneista harjaksista vai mistä). Kiva olisi, jos sivellin olisi tyyliltään sellainen kuin mitä omalta maalaustyyliltään toivoo, sillä sivellintäänhän herkästo kuuntelee koko ajan. Jotkin siveltimet myös ottavat herkästi liikaa vettä ja hulauttavat sen sitten paperille ensimmäiseen vetoon.
Ehkä piirrän liian järkevällä mielialla, järjestelmällisesti, kun vapaamuotoisesti sivellintä kokeillessa tulee eläväisempi viiva, vaikka on se kyllä siitäkin kiinni, että poninkarvasiveltimestä tulee kivempi jälki. Eli pitäisi piirtää tarkkaan taitonsa mukaan mutta eläväisemmin. Lisäkokemus eläväisten viiojen piirtämisestä, kaikenlaisesta mukavasta, tuo tietoa ja näkemystä siitä, millainen viiva syntyy milläkin tyylillä. Tuon näkemyksen varassa voisi ohjata maalaamistaan, niin sivellinkättä kuin mielentilaansa ja tekemisentapaansakin, siten että syntyisi juuri haluamani kaltaista jälkeä: oman muototajuni ja tunnelmatajuni mukaisia kuvia, joissa henki olisi eläväisempi.
Näkyy olevan helpompi miettiä, miten oppisi maalaamaan, kun omin päin opiskelee ja kirjoista eikä kurssilla, sillä toisten seurassa syntyy heti käsitys, että vesivärimaalaus on sitä, mitä he tekevät, ja että minun pitäisi oppia samat asiat samassa järjestyksessä, jotta olisin kunnollinen, eikä siitä tietenkään tule mitään, kun kerran olen eri ihminen. Kai se on oma kokemattomuus ja siitä syntyvä epävarmuus, joka noin altistaa muiden mielipiteille ja tyyleille: tekee mieli ottaa mallia jokaisesta ja tietenkin se menee ojaan sitten, kun on liian monta ristiriitaista esikuvaa ja keskittyminen omiin taitoihin hajoaa. Mutta kun omin päin maalailee, mitä kiinnostaa, ja enimmäkseen vain nauttii katselemisesta, niin silloin silloin tällöin vesivärimaalauksen jotakin oppikirjaa selatessa ja jotain sen kuvaa katsomaan jäädessä oppii ihmeteltävän paljon, kai ne on kuvat taidolla opettavaisiksi valittu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti