Ilmeisesti maalaamista ei opi, jos ajattelee urakalla sen tehdä, ei siis myöskään, jos ajattelee siitä mahdollista ammattia ja tekee yhtään ammattilaismaisesti. Vaan on maalattava vain mielikseen, maalaamisen ja katselemisen, tunnelmien, tunteiden, elämänviisauden ja kauneuden kiehtovuuden vuoksi jotakin vain - ei työmäisesti vaan hetken mielitekona ja ei yhtään enempää.
Tänään otin vesivärit pitkästä aikaa ja kokeilin maalata puita, muttei oikein sujunut. Yhden kivan käppyräoksan löysinja sain jotenkin langanpäästä kiinni. Sitten sulattelin maalaamisesta oppimaani ja kokeilin vaihteeksi maalata lehdestä löytämäni kasvokuvan. Otse ja silmät onnistuivat, mutta sitten luotin liikaa osaavaisuuteeni ja suu ja leuka menivät vääränkokoisiksi ja vääriin kohtiin.
Tuo leuka meni osin pieleen siksi, että maalasin ilman leuan ulkopuolella enkä leuan reunaa niin kuin kai olisi pitänyt. Varjostus poskessa olisi vielä tuonut kasvoihin oikeaa muotoa. Mutta nenän ja ennen kaikkea suun väärä koko johtuu kai siitä, että liian pieni kasvojen alue kerrallaan maalasin. Silmiin riittää alue poskipäät otsa nenän yläosa, mutta suun paikka vertautuu koko päähän, osin jopa rinnan seutuun. Eli ei saisi maalata viiva ja osa kerrallaan vaan kokonaishahmoa ja siihen tunnelman perusteella oikein etenkin yhteenkuuluvuudet hahmottaen suun ja nenän, sekä sitten leuan kasvojen hahmoa luomaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti