Piirustuskurssilla viime viikolla oli croqius-piirustusta vai miksi sitä nyt sanotaan: oikea malli, mutta koululaisiin tottunut niin kuin opettajakin. Siinä, missä keski-ikäinen ja vanha luottavat omaan kokemukseensa ja omaan näkemykseensä, koululaiset menevät kaiken läpi kouluperspektiivin kanssa ja elämä, kiehtova tekeminen aukeaa vasta kauempaa nähtynä, ikään kuin vaimeammin olemassa olevana kuin vanhemmalle väelle, joka selviää lähes kaikessa omien taitojensa varassa eikä oleta opettajasta olevan paljoakaan muuta iloa kuin seuraa ja tekosyy maalauskerhon kokoontumiseen. Eli piirrettiin elävää mallia, mutta mallista ei voinut ottaa mallia eikä opettajasta vaan pityi kaikki tulkata oman kokemuksen kielelle ja etsiä omasta takaa itseä kiinnostavat asiat, sillä muuten meni koulutapaan liian lättänäksi ja hengettömäksi, vaikka opettaja olikin paljon parempi kuin keväinen maalauskurssin opettaja, arvelisin. Kokeneemmista kurssilaisista sai mukavasti mallia, kun osasivat tehdä taulumaisenkuvasta: kiehtovan tarinamaisen, tunteita kuvatelevan, elämänviisautta vai mitä lie vaikuttavasti hehkuvan... Oli ikään kuin teema mallin ulkonäössä ja asennossa, ja siihen assosioitu oma kiehtova näkökulma tuohon teemaan tai jostakin sen vierestä, puettu sanoiksi tai siis kuviksi omalle näkemykselle tilaatehden, kuin olisi kiehtova mielikuvitushahmo hämärästi taustalla näkyvän mallin päällä. Tai niin siis tuli piirrettyä erilaisia hahmoja samasta mallista, mutta vain alku sujui ja sitten meni kömpelöksi ehkä siksi, ettei malli ollut hyvä piirtämään vaan koululaismaisesti lätistävä ja viiva- ja muotokeskeinen, eikä vaikutelmakeskeinen, kuten keväisellä kurssilla muita silmätessäni opin. Olisi kiehtovaa maalata aina eri malleja - jospa vaikka oppisi tekemään muotokuvia, sellaisia vikkeliä kai? Tavallaan tuollainenkin mallia muistuttava kaunis kuva olisi kiva seinällä, kun se vain olisi ihan kaunis ja tavallaan sadunomainen eikä aina tarvitsisi miettiä, että miltä itse näyttää vaan olisi vähän niin kuin jonkun muun kuva.
Katselin piirustuksen ja maalauksen oppikirjojani ja mietin, mityä olen kerennyt oppia ja mistä. Paljon olen oppinut luontoaiheita mallista maalaamalla, esim. koiraani Vaapukkaa. Mutta kirjatkin ovcat olennainen opin lähde, mutta niitä ei voi lukea järjestyksessä ajatuksella vaan siitä sun tästä kiehtoutuen ja omia teitä kulkien, itse sitä sun t'ätä maalaillen. Ilmeisesti kiinnostuminen maalaamisesta on se, mikä tuo taidon, kun esikuvia on aina silloin tällöin apuna taitoa nostamassa. "Minä osaa jo tuon"-asenteella syntyy pelkkää suttua, ei yksityiskohtaista jälkeä, ei muotoa eikä henkeä oikein. Vaan tsemppi on se, mikä kannattaa! Ja Luonto... Kaavamaistua ei saa, kokemuksen rikkaus on tärkeä, etukäteissuunnitelmista on ainoastaan haittaa, kun taas jostakin maailman ilmiöstä kiehtoutuminen aidosti auttaa maalaamaan sen kivasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti