Ma 4.2.2013

Öljyväreillä valkoposkihanhia
Minulla on vielä tosi paljon opittavaa noiden öljyvärien käyttäytymisestä, mutta kun ajattelin samaa lehtikuvaa maalata vesivärein, niin huomasin, ettei taivasta vain saa maalattua yhtä hyvin niillä. Vesi- ja öljyväreillä on luonne-ero, miten kummallakin voi maalata helposti ja mitä taas ei. Voi vesiväreilläkin maalata, mutta lähtökohtana oleva tyyli on toinen ja siksi maalaamistakin on mietittävä ihan eri tavalla. Tähän asti olen pitänyt enemmän vesiväreistä, mutta nyt on vaakani kallistumassa öljyvärien puoleen, jos nyt sitten niillä maalaamista opin ja jos ei tule liian kalliiksi, kun näköjään noita värejä kuuluisi käyttää monin verroin nykyinen määräni.

Perjantaina 1. helmikuuta 2013

Mietin tässä, että suomalainen perinneviisaus, näkemys Väinämöisestä jne. liittyy paljolti luontosuhteeseen, siihen, että on juuret metsäsuomalaisuudessa ja että luontosuhde vaikuttaa ajattelutapaan luoden kokonaiskuvallisen objektiivisen maisemakuvan, jonka osana myös sosiaaliset suhteet ja yhteiskunnan toiminta ovat, oma vastuuntunto omaa osuutta yhteisön toiminnasta kantamassa.
Maalatessa on usein hyvä, jos ontunnelmallinen havainto ja aistihavainnot siinä lisänä. Mutta perinteisessä suomalaisessa havainnossa näyttäisi olevan konkreettinen aistivoimainen havainto ja tunnelmataju sen lisänä lisäsyvyyttä tuomassa. Eli epämääräisen tuntemuksen sijaan lähtökohtana on konkreettinen objektiivinen todellisuus ja tunteet ja tunnelmataju tuovat siihen syvemmän ymmärryksen siitä, mitä ilmiöt elämälle merkitsevät. Silloin vaikuttavuus luo elämän mittasuhteet ja maailmankuvan suuren kokoluokan ilmiöistä ja elämän merkityksellisimmistä syvään tunteita koskettavista perusasioista. Silloin ihmisen elämä rinnastuu viereisen ihmisen ja eläimen elämään myötäelävästi ja vastuuntuntuo luoden, yhteisen elämänkokemuksen jakaen tuolla abstraktimmalla rinnastumien ja liittoutumisen mielekkyyksien tasolla. Ei ole kikkailua eikä juonittelua vaan kovaa realismia ja tunteiden kuuntelemista tuossa maisemakatseen kaltaisessa perinteisessä suomalaisessa ajattelussa.

(Learn the skills of Finns http://finnishskills.blogspot.fi/
Miten suomalainen kulttuuri opitaan koko maailmassa - katso tarina http://hubpages.com/hub/Army-Robots-Running-Wild-CURED
Helppo ja tehokas objektiivisen ajattelun kurssi http://pikakoulu.blogspot.fi/2011/11/ajattelukurssi.html)

* * *
Onks tuo nyt sitten perinteinen suomalaisuus paras malli muussakin kuin ajattelussa, vaikka ajattelussa kyllä on? Entisaikojen suomalaiset tapasivat elää kovin rankkaa elämää, ja usein sellainen johtuu siitä, että on vääriä huonoja esikuvia tai muita kiinnittymiskohteita pielessä. Esim. jos ottaa mallia liian rankkaa elämää viettävistä, niin he tekevät liian rankkoja elämänvalintoja, joilla ei itse pysty kunnon elämää elämään, vaikka esikuvana oleva komea villieläin pystyisikin. Tai jos matkii sellaista, josta elämän rankkuus näkyy, niin hän siis on helisemässä siinä, missä itse pärjää noin vain, eli ei ole esikuvaksi sopiva. Ja jos sitten ottaa mallia kevyttä elämää viettävistä huithapeleista, niin nämä use3in ostavat vapautensa sillä, että' ovat jotenkin moderneja, ts. heittävät jotakin isoa ikävää muiden niskaan, mikä huonontaa elinolot, jos sitä laajemmin seurattaisiin, ja mikä kaatuu helposti vastuuntuntoisen niskaan, jos hänellä ei tuota samaa ulospääsytietä ole käytössäänn tai jos hän lähtee auttamaan huono-osaisia joutuen heidän kanssaan samaan kastiin. Hyviä malleja ovat elämänviisaat moraaliset naiset, ja terveet ikiaikaiset elämäntavat - ei niinkään rankkuutensa kuin elämänpiirinsä osalta. Etenkin liikunta tuo elinvoimaa ja jaksavaisuutta ja joustavuutta sekä elämänviisautta. Myös uskonnot auttavat, ortodoksinen kristinusko uskontona ja buddhalaisuus taidon oppikurssina. Yleensä pärjää hyvin, jos on hyvä esineellistämätön ja sanallistamaton aistihuomio ja avara huomio tuntemuksissa, tunnelmissa, tunteissa, sosiaalisuuden eri puolissa, niin, että huomaa sekä hyvät asiat onnen l'ähteet ja arjen asiat että uhkaavat vaarat ja epäonnen lähteet, ja sitten on hyväntuulisen toimelias, elinvoimainen ja elämänviisas niin, että osaa viisaasti toimia, välttää vaarat, tarttua onneen ja elää arjen hyvällä tervehenkisellä ikiaikaisella tavalla.
Vanhassa suomalaisessa maalauksessa on pitkälti ajattelun näkökulma, jonka huonona puolena on elämän vaikeuksiin suhtautuminen "pitää, täytyy"-perspektiivistä, joka saa ikään kuin tarraamaan niihin kiinni. Maailma on hieno, mutta siihen tarraamisen pitäisi olla terveeseen elinvoimaiseen onnelliseen tarraamista niin kuin yksinkertaiset perustunteet kehottavat eikä hienon lähestymistavan sotkermista siihen, mihin reagoidaan. Hyvä ajatteluhuomio virtaa positiivisten tunteiden aiheuttajia kohden ja negatiivisten tunteiden aiheuttajista poispäin löytäen teitä onnellisempaa nmenestyksekkäämpään elämään, juuri niin kuin tunteiden viesti on. Onnistuneesta positiivisia tunteita aiheuttavasta voi ottaa mallia, epäonni ei käy malliksi, vaikka luonto rajussa komeudessaan onkin tervehenkinen ja erinomainen malli ihmisille.
Ihmisten arvioimisen kykyä parantaa sekä myötäelävä hyvän toivominen heille, jota suomalaisilla kyllä on ja joka tuo "ajatuksenlukukykyä", ja se, että on itse saanut toteuttaa toiveitaan elämässään vapaasti oman mielensä mukaan saaden siten kokemusta eri elämä'naloista ja elämisentavoista ja elämäntilanteista, mikä luo luonteenlaatujen ymmärtämisen kykyä, mitä suomalaisilla on liian vähän - lieneekö ruotsinkielisen muodollisuuden ylivallan syytä vai miksi?

Maanantaina 21. tammikuuta 2013

Tartuin siveltimeen ohimennen hetken ailahduksesta ja jälki ei ollut minkään näköistä. Näyttäisi olevan kokonaan tsempistä kiinni, millaista jälkeä syntyy, sekä tunnelman osalta että piirrosjäljen laadun ja mittasuhteiden. Myös liika sosiaalisuus haittaa, kun tulee koulumainen laatikkomainen raapustus tyylivaikutteena kuin tietynlaisten viivojen piirtäminen olisi ideana, vaikka maalaamisen tenhoavuus on katsomishetken tunnelmasta kiinni ja siitä, miten vahvasti mielikuvaansa eikä piirrostaitoaan myöten maalaa. Ja se piirrostaito taas on kiinni mielessä pidetyistä aistituista hahmoista, joissa on kaikki elämän tunnelma ja monimutkaisuus mukana, ja sitten vain piirretään jotakin samantunnelmaista summa mutikassa, esim. ei mitata kuvan osien pituuksia vaan piirretään tunnelman perusteella jotakin vain niin, että tunnelma tulee oikein ja rakenteet oikeantunnelmaisia eli siis mielessä pidettävä tunnelma ja aistihavainto vahvoina ja maalattava ne oppainaan eikä muotokielen avulla.

Sunnuntaina 20. tammikuuta 2013

Olen kovasti väsännyt Näin opit lahjat haaveammattiisi -blogiani. Mielestäni se on tosi hieno. Vilkaisepa: http://nopeaoppisuus.blogspot.fi

Tiistaina 15.1.2013

Eilen, kun tartuin siimeen, oli oloni epävarma, kun en ollut maalannut viime aikoina, vaikka olin kyllä miettinyt maalaamista ja mielikuvaharjoitusten tasolla kokeillut maalata sitä sun tätä. Kokeilin maalata tunnelmallisesti myös ne kohdat, jotka aiemmin olisin useimmiten vain värittänyt, ja se tuntui tekevän tyylille kovin hyvää, mutta paljon kiinnostusta se vaatii, mutta niihän olenkin maalausharrastunut!

(Kuvassa lumisten vanhojen mäntyjen tunnelmaa, jota olin yrittänyt opetella viikon tai pari.)

Keskiviikkona 9. tammikuuta 2013

Maalaamaan oppimiben näyttää olevan kiinni kahdesta tekijästä: 1) maailman ilmiöiden katselemisen kiehtovuudesta ja 2) siitä, ettei maalaa urautuneesti vanhojen taitojen varassa vaan on herkkä hetken vaikutelmille ja maalaa niiden varassa. Maalattavan aiheen, maiseman, tunnevireen jne. kokonaishahmo on myös hyvä pitää mielessä maalatessa, niin eivät mittasuhteet mene vinksalleen.   Kuuntelen Radio Suomen luontomaalausiltaa. Siinä pohdittiin liikkuvan linnun maalaamista. Tuli mieleeni, että jos uppoaa kokemukseen ja sen tenhoavuuteen niin, että kokemus painuu vahvana mieleen juuri vaikuttavimmilta osin, niin tuon vaikuttavan kauniin näkymän voi siihen keskittymällä pitää mielessään muutaman minuutin ja maalata, jos ei sinä aikana niin katsele muuta, etenkään arkisen lättänästi. Harjoittelemalla voi tässä kehittyä taitavammaksi.

Jouluattona 24. joulukuuta 2012

Jos jatkuvasti koettaa kehittää maalaustaitoaan tai ylipäätään ajattelee paljon maalaamista, niin kuvien hahmotuksen tarkkuus, vivahteikkuus ja sisällyksekkäys madaltuvat maalaustaidon tasolle. Sen sijaan, jos viettää aikaa muissa puuhissa ja ihan vain katsellen, kuvittelemattakaan maalaavansa, niin näköhahmotus tarkentuu ja saa sisällökkyyttä, johon kuvat eivät yllä. Niinpä muuten vain katseleminen hinaa maalaustaidon paljonkin paremmaksi.

Taulun myyminen

Öljyvärimaalauskurssilla oleva yli 80-vuotias vanha nainen olisi varmaankin tenhoava Savonlinnan Pihlajaniemessä ja ehkä muuallakin asuvien kuivaluonteisten naisten mielestä, luulen. Jos hän pyytäisi tuollaista naista mallikseen, niin saisikohan 10-15€ materiaalimaksua ja korvausta kuvasta, jos nainen ottaisi tuon pienen kuvan mukaansa? Jos siis maalaisi kivan kuvan, jonka tulisi olla pikemminkin tenhoava ja kaunis kuva seinälle laitettavaksi kuin aivan tarkka ja näköinen. Jos pitäisivät serllaisista ja maksaisivat sitten ajan myötä toiset enemmänkin...
Samalla kurssilla on vanha mies, joka maalaa hienoja maisematauluja. Voisko niitä myydä jonkun muun taiteilijan ohella jossakin taidevajassa, kahvion sivutilassa tai sitten useamman taulun tiheänä plänttinä huoltoasemalla. Olisi yksi kalliimpi (150?) ja isompi joukko huomattavasti halvempia (40-80?), jotka voisi ostaa kassalta - jotak toisivat paikalle tenhoa sen sijaan että joutuisi maksamaan myyntimaksua ainakaan enempää kuin kympin taulu. Taulujen taakse ja alle laput, joissa lukisi isolla "Tämä taulu 55€" (huh, mikä hinta!) ja alla hienostuneen vaatimattoman tunnelmallisesti "Koikkalahden rannalla, kesäkuussa 2012, (huomaa kuikka etualalla)" (no ei se niin hurja hinta ollutkaan, hieno taulu). Myytyjen taulujen tilalle olisi varastossa uusia lappuineen. Aivan halvimpien taulujen olisi hyvä olla tunnelmallisia, saavat vaikka olla pienempiä sitten tai vähemmin byksityiskohdin, jotta niille, joilta eivät rahat riitä, mutta jotka voivat suositella tutuilleen, jäisi påositiivinen kuva. Vieressä voisi kissankokoisin kirjaimin lukea "Osta tästä taulu mökille tai muistoksi kaupunkiin"?

Kurssilla vai omin päin

Jotenkin jumiudun, kun käyn kurssilla. Omat hyvät alut laimenevat pakertamiseksi ja hengettömyydeksi sekä aidon kiinnostuksen puutteeksi, kun käyn kurssilla. Osin se johtuu siitä, etteivät kaikki kurssilaiset ole yhtä kiinnostuneita maalaamisen aiheesta ja hengestä kuin minä. Osalta puuttuu taitoja eikä heistä voi ottaa mallia edes sosisaalisuuden verran. Ja osin syynä on, että opettaja opettaa myös lapsia: tulee kurssilla tyyli pläntsis tähän maalia ja tässä raapustan jotakin koululaismaisesti, kun koululaiset niillä yrittävät vallata tilaa koululta maalausharrastukselle, mutta meille ne tulevat tarpeettomasti opettajan tottumusten myötä jotenkin kurssin tekemisentavassa niin, että sitä on hankala karttaa.
Kotona, kun tekee omin päin, niin omat inspiraation kohteet ja innostukset säilyvät puhtaina ja saavat yrittämään kohti parempaa, eivätkä latistu kuten kurssilla vaan nostavat uudelle taitotasolle ilmeisesti pysyvästi, jollei sitten mene kurssille... Kursilla luulin oppivani paremmista siveltimistä yms., mutta opettajat eivät opetakaan tekniikkaa ja niin olen aivan ummikko. Yhden hyvän neuvon vain olen opettajilta saanut ja se koski jäykemmän keinokuitusiveltimen valitsemista, ja si niin, ohentimen käytöstä kuulin, mutta ylipäätään kompastelen tekniikan ongelmiin edelleen - kai niitäkin juttuja siten oppii paremmin omin päin, jos opettajasta ei kerran ole apua.
Kotona maalailtua:

Mielenkiinto on tärkeä

Maalaamisesta olen huomannut, että jäljen onnistuneisuus on kiinni
katseen eloisuudesta ja asenteen viitseliäisyydestä kuvattavan asian
eri puolia kohtaan, eli motivaatio ja kiehtoutuneisuus ovat pitkälti
sama kuin onnistuminen, ja kyllästyminen johtaa epäonnistumisiin.

Eri ihmisten suuntautuneisuus eri elämänalueille on pitkälti kiinni
 erilaisesta virittäytymisestä: huomataan eri asiat ja eri asiat jäävät
huomion piirin ulkopuolelle. Tuo on siis lahjat, ja motivaatio määrää
loput, se taas on kiinni siitä, mihin tapaan elää ja mitä siis jää
elämäänsä kaipaamaan.

Sunnuntaina, 16. 9., - 2012

Mitäköhän muotokuvamaalarilta vaaditaan? Näköisiä, elävän näköisiä, oikeantunnelmaisia, mittasuhteet oikein, luonne ja sosiaalisuuden tyyppi oikein, edustava muttei valheellisen positiivista kuvaa antava vaan pikemminkin lunki ja positiivinen? Vai miten tuo oikein ratkaistaan, että missä valossa ihminen maalataan? Tunnelman osalta on ihan kiva ottaa jokin teema, jota tuo ihminen käyttää elämässään tärkeässä roolissa, mutta ottaa se omasta elämästä ja maailmassa laajemmalta tavatussa tutussa muodossa jotenkin niin kuin tuon ihmisen mieleen tuomat elämänalat inspiroivat, kai se on yksi tapa ymmärtää ihmistä positiivisessa valossa. Paljon en ole ihmisiä maalannut, kurssilla on ollut muutama malli, ei muuta. Mutta alku on sujunut ihan hyvin tai ok, joten toivon, että voisin hyvinkin oppia maalaamaan muotkuvia. Maalaamista väreineen en ole kokeillut vaan vain hiilellä jotakin. Tasulumaisia kuvien myös tulisi olla, mutta siitä oppii jotakin muilta kokeneemmilta kurssilaisilta. Muotokuvamaalari voisi kai saada rahaa, ja ihmiset ovat kiehtova monimuotoinen aihe piirtää, jokainen kuva kuvattavan elämän laajuinen potentiaalisesti ainakin.

Kurssilla on kiva, kun on monenlaisia näkökulmia piirtämiseen ja maalaamiseen, mutta ikävä, että yhdistävänä piirteenä on juuri tuo lättänin puoli: viiva ja muodot eikä se ilmiö ja henki, jota maalataan, ei aiheen ja maalaamisen kiehtovuus, kuten kuuluisi olla vaan jokin palikkataso, joka ei vie minnekään ja joka siis hidastaa kunkin maalaustaidon kehityksen siinä, missä kiehtovat aiheet ja tenhoavat näkemykset veisivät vauhdilla eteenpäin paljon taitavammaksi.

Kiehtovuudesta versus urautuminen

Jokaisella tekemisellä on tapana jumiutua uriinsa, jos tekijä satsaa siihen koko ajan samalla tavalla ja hahmottaa sen ikään kuin aikataulutetusti. Uuden oppiminen edellyttää uusia näkökulmia, jotka ovat toimivampia kuin nuo vanhat - eli se edellyttää uusia tekemisiä ja aikatauluista irti päästämisestä: Kasvan johonkin muuhun ja jätän silloin vanhan, mutta koska vanha edelleen joltain puoleltaan kiehtoo, aloitan sen uudelleen jossakin toisessa muodossa, joka minua erityisesti motivoi: joka antaa uuden alun, inspiraation tekemiseen, muilta elämänaloiltaq ja miksei tältäkin peräisin olevia oivalluksia ja laajemmin ja vahvemmin elämisen tuomaa syvällisyyttä, koskettavuutta ja helposti etenevää vapautuneisuutta (työlästyneisyyden sijaan).
Se, miten osaa maalata, on huomion määrästä ja laadusta kiinni ja se taas on kiinni siitä, ettei ole urautunut (ei edes käden tavoittelemien piirrettyjen muotojen osalta kuten aloittelija usein) ja että aihe sinällään kiehtoo aidosti sen sijaan että se olisi vain joka aihe, jota piirtää. Muodot, värit, tunnelma, henki, persoona, kokemuksellisuus, tunne, näkemys, jne. voivat toki kiehtoa, o9lla sitä kielt'ä, jolla ilmiöistä kerrotaan, mutta olennaista on, että todellisuus koskettaa: kuten sammal mökkipolulla paljaan jalan alla, kuten ruo'ot rantaan tullessa, lokin liito taivaalla jne. : jotakin mitä tekee mieli kuvata, jotakin mikä on tidellisuuden elämänmakuiselta ja onnistuneelta vaikuttavaa osaa juuri minulle. Ja se pitää kuvata toderllisuus lähtökohtana ja koskettavuus ohjenuorana aistimusten ja tunteiden kiellä eikä piirustuskoulun muotokielellä.
Joka kerran kun aloittaa uutta, on hetken verran kiehtoutunut: juuri näin, juuri tuo kiehtoo. Sitten sekunnin tai ehkä pidemmänkin ajan jälkeen alun kiehtovuus vaimenee urautuneisuuden alle, kun yrittää samalla tavalla lähestyen löytää saman kiehtovuuden, mutta silloin alun onnistuneisuuden, hetken synnyttämän mieliteon tilalla onkin vanha kaava, joka on työläs kuin palkkatyö yleensäkin. Koskettavuus on kiinni siinä, että ewlämä koskettaa itseä: joka hetki on ewlettävä uutena, joka kerran lähdettävä uusille kiehtoville poluille, saamaan sitä elintilaa, joka tekee elämästyä todellista, viisaasti elettyä, elämänmakuista, vahvaa ja kiehtovaa, joka avaa kokemaan!

Lauantaina 8. syyskuuta 2012

Piirustuskurssilla viime viikolla oli croqius-piirustusta vai miksi sitä nyt sanotaan: oikea malli, mutta koululaisiin tottunut niin kuin opettajakin. Siinä, missä keski-ikäinen ja vanha luottavat omaan kokemukseensa ja omaan näkemykseensä, koululaiset menevät kaiken läpi kouluperspektiivin kanssa ja elämä, kiehtova tekeminen aukeaa vasta kauempaa nähtynä, ikään kuin vaimeammin olemassa olevana kuin vanhemmalle väelle, joka selviää lähes kaikessa omien taitojensa varassa eikä oleta opettajasta olevan paljoakaan muuta iloa kuin seuraa ja tekosyy maalauskerhon kokoontumiseen. Eli piirrettiin elävää mallia, mutta mallista ei voinut ottaa mallia eikä opettajasta vaan pityi kaikki tulkata oman kokemuksen kielelle ja etsiä omasta takaa itseä kiinnostavat asiat, sillä muuten meni koulutapaan liian lättänäksi ja hengettömäksi, vaikka opettaja olikin paljon parempi kuin keväinen maalauskurssin opettaja, arvelisin. Kokeneemmista kurssilaisista sai mukavasti mallia, kun osasivat tehdä taulumaisenkuvasta: kiehtovan tarinamaisen, tunteita kuvatelevan, elämänviisautta vai mitä lie vaikuttavasti hehkuvan... Oli ikään kuin teema mallin ulkonäössä ja asennossa, ja siihen assosioitu oma kiehtova näkökulma tuohon teemaan tai jostakin sen vierestä, puettu sanoiksi tai siis kuviksi omalle näkemykselle tilaatehden, kuin olisi kiehtova mielikuvitushahmo hämärästi taustalla näkyvän mallin päällä. Tai niin siis tuli piirrettyä erilaisia hahmoja samasta mallista, mutta vain alku sujui ja sitten meni kömpelöksi ehkä siksi, ettei malli ollut hyvä piirtämään vaan koululaismaisesti lätistävä ja viiva- ja muotokeskeinen, eikä vaikutelmakeskeinen, kuten keväisellä kurssilla muita silmätessäni opin. Olisi kiehtovaa maalata aina eri malleja - jospa vaikka oppisi tekemään muotokuvia, sellaisia vikkeliä kai? Tavallaan tuollainenkin mallia muistuttava kaunis kuva olisi kiva seinällä, kun se vain olisi ihan kaunis ja tavallaan sadunomainen eikä aina tarvitsisi miettiä, että miltä itse näyttää vaan olisi vähän niin kuin jonkun muun kuva.
Katselin piirustuksen ja maalauksen oppikirjojani ja mietin, mityä olen kerennyt oppia ja mistä. Paljon olen oppinut luontoaiheita mallista maalaamalla, esim. koiraani Vaapukkaa. Mutta kirjatkin ovcat olennainen opin lähde, mutta niitä ei voi lukea järjestyksessä ajatuksella vaan siitä sun tästä kiehtoutuen ja omia teitä kulkien, itse sitä sun t'ätä maalaillen. Ilmeisesti kiinnostuminen maalaamisesta on se, mikä tuo taidon, kun esikuvia on aina silloin tällöin apuna taitoa nostamassa. "Minä osaa jo tuon"-asenteella syntyy pelkkää suttua, ei yksityiskohtaista jälkeä, ei muotoa eikä henkeä oikein. Vaan tsemppi on se, mikä kannattaa! Ja Luonto... Kaavamaistua ei saa, kokemuksen rikkaus on tärkeä, etukäteissuunnitelmista on ainoastaan haittaa, kun taas jostakin maailman ilmiöstä kiehtoutuminen aidosti auttaa maalaamaan sen kivasti.

Huomioita kasvojen piirtämisestä

Maalauksen ja piirtämisen oppikirjoista näkyy oppivan kivasti, kun löytää jonkun mielestään tunnelmallisen tai muten hienon maalauksen ja jää sitä katselemaan, että miten se on maalattu ja miten tunnelma saatu aikaan. Sulattelee ja kopioi mielessään tuon katsomisesta kiehtoutuvan mielentilan ym., mitä kuvasta oppii. Piirtääs itten omia aikojaan herkällä kädellä joatkin itseä kiehtovaa niin, että ovat nuokin taidot mukana auttamassa ja oma vanha elämänviisaus toki myös.
Luontokohteista oppii paremmin kuin rakennetusta, koska luontokohteella on oma rytmi ja henki, kun taas rakennettu voi olla ainakin osin ideaa vailla.
Ihmisen muodot saa oikein, kun kiinnittää huomionsa tunnelmallisiin havaintoihin ja siihen kokonaishahmoon, jonka ihminen ja kukin kehon osa mieleen luo. Piirtää sitten tuo tunnelmahavainto ohjaajaanaan sitä kuvastavan muodon eikä viivaa, että montako milliä mihinkin suuntaan senttimetrimitalla.
Kukin kehon osa nähdään tunnelmallisen kokonaishahmon osana ja piirretään tai maalataan kehon osa, siis koko alue keraalaan. Esim. leuan ja suun muodon saa enemmän oikein, kun katsoo laajalti leukaperiä myöten koko alueen muotoa ja vain varjostaa suun omantunnelmaisekseen ja samaan tapaan kunkin kehon osan siinä kuvastuvaa elämänaluetta ja luonteenomaista käytöstä kuvastavaksi. Vastaavasti silmien piirtämisessä on hahmotettava otsahiuksia, nenän yläosaa ja poskipäitä myöten koko alue tunnelmineen ja piirrettävä silmät tunnelman perusteella oikeaan kohtaan ja oikeanmuotoisiksi. Mieleen syntyvässä tunnelmahahmossa on kulmakarvojen muoto kirjautuneena havainnonteon kielellä eli siten juuri kuin kuvaan on hyvä, toivottava piirtää. Itse silmät tarvitsevat lisäksi tarkemman elämästä kiehtoutuvan katsomisen, jotta ne ikään kuin hehkuvat kuvastellessaan sitä, miten elämä kiehtoo mallia.
Tarkan muodon saa kuulostelemalla uten laulun meininkiä kuulostellaan. Kunkin osan kiehtovan kauneuden tulisi soljua laajemman kokonaisuuden kiehtovuuden osana ja olla luontevalla painotuksella siinä omaan tärkeyteensä ja kokonaisuuden kauneuskäsitykseen nähden.

Perjantaina 13. heinäkuuta 2012

Joka tekemisellä on perusta, jonka varassa sen toimivuus on. Tuo tervehenkinen, olennainen, syvällinen, tunteidenmukainen jne. on ainoa toimiva ja muu on harhaan joutunutta, hengetöntä, toimimatonta. Maalaamisessa näytettäisiin tarvitsevan kaksi elementtiä: kiehtova kokemus, jotain syvällistä, joka on kokemuksena kiehtova avuksi maalaustaito. Siis taidon henki apunaan perustaidot. Jos hioo vain taitoa, alkaa toistaa samaa vanhaa ja niin havaintokyky turtuu ja taito tylsyy, siitä katoaa henki ja idea. Mutta jos vain elelee, uppoaa uusiin kiehtoviin kokemuksiin ja maailman kokemuksellisesti tärkeisiin (myös ison kokoluokan) ilmiöihin, niin on paljon, mistä haluaisei kertoa, eikä niiden henkeä himmennä kyllästymiseen asti jauhettu vanha tuttu kaava vaan ne ovat elämänmakuisia ja hengeltään maailamn ilmiöiden mukaisia eivätkä maalaustaidon teknisten yksityiskohtien makuisia. Silloin, kun niitä yrittää kuvat, niin ne tuovat puhtia maalaustaidolle saaden värit kiehtovammiksi ja rakenteet eloisan kiehtoviksi. Mutta jos silloin takertuu saavutukseensa kuin se olisi jonkun kaavan mukaan tehty, korvautuu toistoyrityksissä hyvä henki aina vain uupuneemmalla viivalla ja laatu katoaa. Hyvän hengen avaimena on elää elämänsä hyvällä hengellä tehden monenlaista itsestä elämässä ja maailmassa olennaiselta vaikuttavaa. Silloin saa kaikki tekeminen uutta hehkua siitä, ettei elämä menekään ohi vaan on kiehtovaa tässä ja nyt juuri.

2. juhannuspäivänä 24. kesäkuuta 2012

Mittasuhteet ja rakenteet saa paljon helpommin oikein, kun maalaa aina luontokohteita eikä pinnistele rakennetun kuvaamisessa. Esim. koiraa maalatessa sijoitetaan korva oikeaan paikkaan ja oikeanmuotoiseksi tunelmatajun eikä millimetrimitan ja suunnan avulla.

Lauantaina 5. toukokuuta 2012

Useimmat kai urautuvat ja lakkaavat katselemasta muuten kuin maalaavan silmin. Silloin ilmiöiden omaehtoinen kiehtovuus laimenee ja aiheet loppuvat helposti. Minä taas pidän katselemisesta aivan hurjasti, katselisin mielelläni koko ajan, nukkuakin tekisi mieli silmät auki eikä kiinni. Minua kiehtovat eri katsomisen tavat, katson, että ymmärrys, taidot ja touchi elämään sekä sosiaalinen silmä ovat niistä kiinni. Moni maalaa maalaustekniikan ehdoilla: noin saan taustan ja näin nämä. Minua taas kiehtoisi ilmiöiden ehdoilla tekeminen, ei se tee kuin hienoisen eron tekniikassa, mutta asenne, näkökulma, on toinen ja jälki kuvamaisen sijasta elämänmakuinen, elämän tenhoavia ilmiöitä kuvasteleva maalaustaitoni rajoissa.
Öljyvärikurssin opettajasta tuli mieleen, että jos aina tekee samaa, niin sen kiehtovuus katoaa ja homma alkaa maistua puulta, tulee jonkin sortin burn out. Pitäisi taiteen alaoillakin ihmisten aukoa uusia uria elämässään, mennä niille toisen alan kursseille, joita aina pitävät sinä "oikeana elämänä", todellisuutenaan, realismina ja sinä, mitä elämän oikeastaan kuuluisi olla. Silloin elämä saisi uutta puhtia ja ryhtiä ja taidekin beesaisi tuolla hyvällä hengellä.
Viime aikoina en ole maalannut. Äljyvärimaalauskurssi jotenkin sotki harrastukseni. Onko niin, etten huonanut olevani innokkain oppilas? Ehkä puhtini laimeni sosiaalisuuden myötä. Kovasti kuitenkin haluaisin taas maalata, mutta ensi sijassa katsella! On kiva, kun katseleminen alkaa antaa ohjeita maalaamisen oppimiselle. Onko niin, että ensin maalataan aihetta ja sitten kun se osataan, niin vasta aletaan miettiä, että miten tästä saisi kivan näköisen?

Perjantaina 27. huhtikuuta 2012

Yleensä saan mittasuhteet oikein maalatessani. Ei jää kaihertamaan, että tuo on liian pitkä tai tuo liian lyhyt. Mittasuhteet menevät monella pieleen kai siksi, että piirtävät ensin yhtä ja sitten tuumivat, että ai tämä jatkuukin tuonne. Jos piirros koostuu erillisistä osista, ne jäävät helposti yhteismitattomiksi ja siis eri kokoon piirretyiksi. Mutta mittasuhteet saa oikein, jos maalaa kaikki jo alun perio koko ajan kokonaisuuden osina. En siis maalaa päätä jne. erillisinä kokonaisuuksina vaan kokonaisuuden alueina. Tässä kuten muussakin teknisessä taidossa on aloittaa mielikuva oppaanaan, harjoitella sitten taito niin, että sen osaa kyllä, ja lopuksi etsiä luonnollisesta kokemuspiiristään näkökulma, jossa on tuo taitokin ok niin, että voi teknisyyksittä luonnollisen kokemuksen uskollisesti kuvaten maalata jotakin kaunista, syvällistä, koskettavaa.

Lauantaina 14. huhtikuuta 2012

Koetin piirtää pään sanomalehtikuvasta, mutta en onnistunut. Vuosi sitten piirsin onnistuneen pään aikakausilehtikuvasta, mutta kun jäin sulattelemaan sitä, jotta oppisin, niin jotenkin vain sitten kasvojen piirtäminen jäi. Nyt palasin katselemaan vanhaa kuvaani ja kirjasta ohjeita myös. Iso hahmo on tärkein ja sen on oltava kolmulotteinen ja elämänmakuinen - ei siis piirretä kuvaa vaan ajatellaan elämää kokemuksellisesti kiehtovana ja annetaan selkeimpien hahmojen piityä kuvioina paperille. Ei piirretä yksityiskohtaiset muodot kerrallaan kuin mosaiikkia vaan ensin päähahmot kuten silmät ja otsan ja sivun muodostama alue, mutta yritetään saada tunnelmat, elämän maku ja rajat tarkkaan oikein elämän tunnelman osalta. Rakenteisuutta saa useammilla värikerroksilla ja piirrosteknisellä taidolla - kuin olsi valtavan paljon suuremmasta yksityiskohtia täynnä olevasta kuvasta kysymys. Joka yksityiskohdan kohdalla mietitään kokonasiiden ilmettä eikä niinkään yksityiskohdan reunojen muotoa. Keskittyminen, asiasta kiehtoutuminen on olennaista - tsempitön suttujälki on tuhoon tuomittu, kun näin tarkasta työstä on kysymys. No jaa, pitää miettiä vielä ja yrittää uudelleen. Olennaista kai on hahmottaa kasvojen osat elämän osina eikä kuvan!

Perjantaina 13. huhtikuuta 2012

En ole pitkään aikaan maalannut paljoakaan, paitsi käynyt öljyvärimaalauskurssilla. Tänään otin vesivärit ja koetin maalata villakoirani Banjon, mutta se vaihtoi asentoa jatkuvasti, joten päädyin tekemään luonnoksia katsomalla kerran ja maalaamalla sitten koko koiran hahmon. Jotenkin sain niin maalaamisesta paremmin langan päästä kiinni, tuli ilmeikkäämpiä kuvia, vikkelä tahti tuntui sopivan minulle.

(Yhdessä kuvassa koira tosiaan kyräili häntä maassa.)